Blogin aloittaessa oli maaliskuu, olin samana päivänä käynyt aupair haastattelussa ja kirjoitin suunnitelman mitä kaikkea mun pitää saada aikaan syksyyn mennessä. Nyt on lähes tulkoon lokakuu, viimeiset 7 kk on mennyt ehkä nopeammin kuin mikään. Ensiviikolla vuosia tulee tälle neidille täyteen täydet 18 !! ;) Tätä on ootettu niin kauan että iiiiik en malta paikoillani pysyä. Harjoittelu päiväkodissakin on ohi, kuten viime postauksessa kerroin. Kävin yksipäivä vierailulla ja tekee kamalaa kun lemppari tyttöni (okei myönnän, yks niist lapsista muodostu mun henk. kohtaseks lempilapseks) sano että jatketaan satua huomenna. Tuntu kamalalle sanoa että en tuu huomenna :--( Ensimaanantaina aloitan myös autokoulun! Sitte pian kun saan ajokortin niin saan paperinikii eteenpäin :)
Seattlen Tiian uuteen BLOGIIN eksyessäni mietin että miltä elämä tuntuu sen vuoden jälkeen. En ollut kumminkaan niin kauan itse nyt USA:ssa, että olisin ehtinyt sinänsä OKEI en saa suomenkielistä sanaa päähäni nyt millään. Mutta tiedättekö eiku nii, ASETTUA ALOILLEEN. vaikka periaatteessa ehdin, mut vuodessa ehtii toisella tapaa. Niin, pointti oli siis se, että en ehtinyt samalla tapaa asettua aloilleni kun joku joka on oikeesti tosi pitkään poissa, niin silti pois lähtiessä tuntu samalta ku ois menettäny läheisensä. Miltä se vuoden jälkeen mahtaa tuntua. Hyvä etten itkeny päiväkodista pois lähtiessäkin, vaikka tiesin että saan palata sinne milloin tahansa. Mulle on kumminkin kehittyny ongelmia tässä näiden kuukausien edetessä. En oo vieläkään keksinyt ratkaisua mitä teen koiran kanssa ja toisekseen, mun harrastus. En haluisi jättää kumpaakaan, luonnollisesti. Toinen hurja juttu on se, että jos lähden sinne Englantiin maaliskuussa. Apuaaaaa. Rakastan matkustelua mutta tuntuu että elämä ois helpompaa jos ois vaan yksinäinen eräretkeilijä. Luopuminen on asia joka mun tulis opetella. Toisaalta oon harkinnu vielä vuodella siirtämistä sitä vuotta, mut en ehkä jaksa odottaa niin kauaa. Nyt siihen kun olisi enää 8 kk jälellä....Mitä ihmettä minä teen.......toisaalta tiedän että mun pitää lähteä, mutta niin. Taidan käydä nukkumaan, aamulla labraan ja päivällä tiputukseen joten kerään tässä voimia huomiseen !
M
maanantai 26. syyskuuta 2011
perjantai 9. syyskuuta 2011
Country roads, take me home
Niin se aika vaan kului, kesä alkoi ja juhannus tuli postauksineen, nyt mennään jo syyskuussa. En tiedä mihin aikani meni mutta nyt on aika palata päivittämään tapahtumia!
Heinäkuussa tosiaan lähdin Californiaan ja elokuussa sieltä palasin. Matka oli ehkä mahtavin, mitä oon tähän mennessä tehnyt. Matkaan mahtui niin hyvää kuin huonoakin, eniten mulla jäi ikävä mun perhettä jonka siellä sain. Asuin 16 muun opiskelijan kanssa iältään 16-33 vuotta. Suurin osa oli kumminkin 16-21 joten no problemos. Huonekaverini Stacie, chica loca macarena (tyttö espanjaksi ei tainnu mennä oikein), Jeannine, Justin, Iki, Jamie, Hina...........All I can say is I miss you more than anything! Lähtiessäni yöllä lentokentälle Chigagon lentoa odottamaan itkin matkani taksilla airportille. Oli pimeää eikä kukaan huomannut. Lentokentällä olikin sitten toinen juttu. Valot päällä ja en ajatellut ollenkaan että tosiaan en käytä vedenkestävää ripsiväriä. Vasta turvatarkastusten jälkeen ymmärsin ne kaikki huolehtivat "Are you ok for sure?" kysymykset joita kuulin tuhansia. Amerikassa yllätti monikin asia. San Fransicisco on kylmä kaupunki mutta lämpimät ihmiset. Kodittomia on aivan hirveästi. Apteekista voit ostaa mitä ikinä tarvitsetkaan, meikeistä ja vaipoista ruokiin ja niihin lääkkeisiin. Vietin elämäni onnellisimpia viikkoja siellä, en ehtinyt ikävöidä ketään täältä Suomesta ja kaikesta huolimatta mä selviydyin yksin (alaikäisenä haha) suuressa maassa ilman äidinkieltäni. Olin kouluni ainoa suomalainen. Luokkani oli ihana, ja eniten jäin kaipaamaan Riccardoa ja Kikiä. :---( maybe we'll see some day...I hope. Englantini parantui taas joka tapauksessa! Nykyään kun kuuntelen musiikkia ja jos biisi on englanniksi pystyn ymmärtämään ja kuulemaan mitä se oikeasti laulaa. Ei enää sellaista etten saa mitään selvää ja äkkiä googlettamaan lyriikat. Eieiei, se on taaksejäänyttä nyt se. :) Kuvia voin pistellä joku kerta vaikka. Friscoon en välttämättä uudestaan menisi, mutta ihmiset joita tapasin, niiden kanssa viettäisin vaikka loppuelämäni!
Tänään loppui harjoittelu päiväkodissa. Viihdyin siellä melkein kuukauden ja kyllä kannatti! Sain niitä lastenhoitotunteja mitä kaipasinkin. Viikkoni vietin 5-6 vuotiaiden kanssa, aiheuttaen paljon itkua, mustasukkaisuutta, iloa, naurua, ikimuistoisia hetkiä. Oli se jotenkin suloista, kun lapset ilmoittaa että ne haluaisivat minun olevan heidän äitinsä. :) Ohjaajani ryhmässä kertoi myös yhtenä päivänä viimeisellä viikolla, että minä olen lasten suosikki, se, jota ne ihailee siellä. Se oli jotenkin erikoista, koska aiempaa kokemusta lapsista mulla ei ole. Muistan silti hyvin millainen itse sen ikäisenä olin, miksi tein asiat niinkuin tein jne. joten kai se on helpompi tässä iässä sijoittua niiden asemaan kuin enää myöhemmin keski-ikäisenä mammana. En tiedä siitä sitten, mutta jokapäivä joku tai jotkut saivat mustasukkaisuuskohtauksia. Ryhmässäni oli 14 lasta, suurimmaksi osaksi 13 kun yksi lähti lomalle. Huomiota on vaikeaa jakaa yhtäaikaa niin monelle lapselle, eikä minulla ole kuin kaksi kättä. Ne eivät riitä kuin 1-2 lapsen huomioimiseen kunnolla kerralla. Viikkojeni aikana sain tutustua näihin aivan mahdottoman ihaniin lapsiin, jotka järjestivät minulle läksiäiset, sain piirustuksia ja kortin sekä kukkasia! Yritin olla puolueeton oleskeluni aikana sekä huomioida kaikkia tasapuolisesti sekä olla suosimatta ketään. Onnistuiko se? Noei. Kaikkia huomioin kyllä, mutta kieltämättä muutamat saivat huomiota osakseen muita enemmän. Nämä lapset ovat luonnostaan semmoisia avoimia jotka tulevat heti puhumaan tuntemattomalle ja tutustuvat helpommin sekä tarrautuvat kiinni. En viettäny päivässä montaakaan hetkeä ettei joku ollut minussa kiinni tai sylissä. En valita, minusta se oli aivan ihanaa pidellä niitä sylissä ja tehdä kaikkea. Päivä lähti käyntiin 8 aamulla aamupalalla. Puoli 9 alkoi eskari hetki, 10 mentiin pihalle ja puoli 12 tultiin sisälle leikkimään. Kello 12 ruoka, puoli 1 nukkumaan, puoli 2 herätys ja 2 välipala ja 3 mennessä takaisin ulos. Ensimmäisenä aamuna elokuun puolivälin jälkeen istuin pöydässä lasten tuijottaessa minua. Olo oli vaivautunut enkä tiennyt mitä sanoisin. Olin siis hiljaa. Onneksi joku lapsista mursi jään ja nyt vaan voin muistella niitä mahtavia hetkiä! Onneksi saan mennä koska tahansa sinne vierailemaan ja moikkaamaan. :) Ensiviikolla siis jo! ;D En malta kauempaa pysyä poissa. Sattumalta muutama ihana näistä asuu melkein naapurissa, ja nyt ne odottaa että menisin heti huomenna leikkimään niiden kanssa.
En tiedä mikä mulla on, mutta lyhyessä ajassa oon tutustunut hirveän paljon uusiin ihmisiin ja joutunut jättämään ne lyhyen ajan jälkeen. Se oikeasti on hirveää, koska kiinnyn liian nopeasti ihmisiin. Irti päästäminen on vaikeaa. :( Aupair haastattelu osa 2 piti olla elokuun puolivälissä matkani jälkeen, mutta koska silloin sattui olemaan jääkiekkopeli jossa tanssin. Siinä alapuolella muuten kuva sieltä pelistä (okei, minusta siellä pelissä...) mutta niin, uutta haastattelu aikaa odotellessa... :)
Oon kyllä ruvennut miettimään muuten vaan tätä että onko aupparivuosi vielä yhtä idea kuin puolivuotta sitten. Ehkä mulla on liikaa ajateltavaa (yo kokeet alkaa ensiviikolla....) koska en hirveästi ole antanut ajatusta tälle asialle, eikä se juuri nyt innosta kovin syvästi. Sisko otti ja lähti, muutti opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja koira is all mine now. Moraalini ei anna myöten sitä seikkaa että koira annettaisiin pois sen takia. Jos jotain ottaa huolehtiakseen niin pitäisi se vastuu kantaa loppuunasti. Loppupeleissä oon valmis luopumaan mistä tahansa koirani takia, vaikka aina löydänkin toisen ratkaisun viedä muut asiat eteenpäin, mutta ongelman ydin on se ettei äiti ole innostunut pitämään vuotta tota yksinään. En ihmettele yhtään, mutta en tiedä minäkään tällä hetkellä mitä haluan. Opiskelujakaan en viittis keskeyttää välivuodella toisaalta, mutta toisaalta miksen. Ainoa mikä nyt on varmaa on se että parinviikon päästä täytän 18 !! ;) Tilasin jo synttärimekonkin ja se saapui luokseni tänään. Kellokin alkaa näyttää jo sitä luokkaa että torkahdan tän tekstin ääreen ennenpitkää...Ainiin, aloitin poliittisen uran!
Moikkamoi ja hei, ihanaa, uusia lukijoita!
M
Heinäkuussa tosiaan lähdin Californiaan ja elokuussa sieltä palasin. Matka oli ehkä mahtavin, mitä oon tähän mennessä tehnyt. Matkaan mahtui niin hyvää kuin huonoakin, eniten mulla jäi ikävä mun perhettä jonka siellä sain. Asuin 16 muun opiskelijan kanssa iältään 16-33 vuotta. Suurin osa oli kumminkin 16-21 joten no problemos. Huonekaverini Stacie, chica loca macarena (tyttö espanjaksi ei tainnu mennä oikein), Jeannine, Justin, Iki, Jamie, Hina...........All I can say is I miss you more than anything! Lähtiessäni yöllä lentokentälle Chigagon lentoa odottamaan itkin matkani taksilla airportille. Oli pimeää eikä kukaan huomannut. Lentokentällä olikin sitten toinen juttu. Valot päällä ja en ajatellut ollenkaan että tosiaan en käytä vedenkestävää ripsiväriä. Vasta turvatarkastusten jälkeen ymmärsin ne kaikki huolehtivat "Are you ok for sure?" kysymykset joita kuulin tuhansia. Amerikassa yllätti monikin asia. San Fransicisco on kylmä kaupunki mutta lämpimät ihmiset. Kodittomia on aivan hirveästi. Apteekista voit ostaa mitä ikinä tarvitsetkaan, meikeistä ja vaipoista ruokiin ja niihin lääkkeisiin. Vietin elämäni onnellisimpia viikkoja siellä, en ehtinyt ikävöidä ketään täältä Suomesta ja kaikesta huolimatta mä selviydyin yksin (alaikäisenä haha) suuressa maassa ilman äidinkieltäni. Olin kouluni ainoa suomalainen. Luokkani oli ihana, ja eniten jäin kaipaamaan Riccardoa ja Kikiä. :---( maybe we'll see some day...I hope. Englantini parantui taas joka tapauksessa! Nykyään kun kuuntelen musiikkia ja jos biisi on englanniksi pystyn ymmärtämään ja kuulemaan mitä se oikeasti laulaa. Ei enää sellaista etten saa mitään selvää ja äkkiä googlettamaan lyriikat. Eieiei, se on taaksejäänyttä nyt se. :) Kuvia voin pistellä joku kerta vaikka. Friscoon en välttämättä uudestaan menisi, mutta ihmiset joita tapasin, niiden kanssa viettäisin vaikka loppuelämäni!
Tänään loppui harjoittelu päiväkodissa. Viihdyin siellä melkein kuukauden ja kyllä kannatti! Sain niitä lastenhoitotunteja mitä kaipasinkin. Viikkoni vietin 5-6 vuotiaiden kanssa, aiheuttaen paljon itkua, mustasukkaisuutta, iloa, naurua, ikimuistoisia hetkiä. Oli se jotenkin suloista, kun lapset ilmoittaa että ne haluaisivat minun olevan heidän äitinsä. :) Ohjaajani ryhmässä kertoi myös yhtenä päivänä viimeisellä viikolla, että minä olen lasten suosikki, se, jota ne ihailee siellä. Se oli jotenkin erikoista, koska aiempaa kokemusta lapsista mulla ei ole. Muistan silti hyvin millainen itse sen ikäisenä olin, miksi tein asiat niinkuin tein jne. joten kai se on helpompi tässä iässä sijoittua niiden asemaan kuin enää myöhemmin keski-ikäisenä mammana. En tiedä siitä sitten, mutta jokapäivä joku tai jotkut saivat mustasukkaisuuskohtauksia. Ryhmässäni oli 14 lasta, suurimmaksi osaksi 13 kun yksi lähti lomalle. Huomiota on vaikeaa jakaa yhtäaikaa niin monelle lapselle, eikä minulla ole kuin kaksi kättä. Ne eivät riitä kuin 1-2 lapsen huomioimiseen kunnolla kerralla. Viikkojeni aikana sain tutustua näihin aivan mahdottoman ihaniin lapsiin, jotka järjestivät minulle läksiäiset, sain piirustuksia ja kortin sekä kukkasia! Yritin olla puolueeton oleskeluni aikana sekä huomioida kaikkia tasapuolisesti sekä olla suosimatta ketään. Onnistuiko se? Noei. Kaikkia huomioin kyllä, mutta kieltämättä muutamat saivat huomiota osakseen muita enemmän. Nämä lapset ovat luonnostaan semmoisia avoimia jotka tulevat heti puhumaan tuntemattomalle ja tutustuvat helpommin sekä tarrautuvat kiinni. En viettäny päivässä montaakaan hetkeä ettei joku ollut minussa kiinni tai sylissä. En valita, minusta se oli aivan ihanaa pidellä niitä sylissä ja tehdä kaikkea. Päivä lähti käyntiin 8 aamulla aamupalalla. Puoli 9 alkoi eskari hetki, 10 mentiin pihalle ja puoli 12 tultiin sisälle leikkimään. Kello 12 ruoka, puoli 1 nukkumaan, puoli 2 herätys ja 2 välipala ja 3 mennessä takaisin ulos. Ensimmäisenä aamuna elokuun puolivälin jälkeen istuin pöydässä lasten tuijottaessa minua. Olo oli vaivautunut enkä tiennyt mitä sanoisin. Olin siis hiljaa. Onneksi joku lapsista mursi jään ja nyt vaan voin muistella niitä mahtavia hetkiä! Onneksi saan mennä koska tahansa sinne vierailemaan ja moikkaamaan. :) Ensiviikolla siis jo! ;D En malta kauempaa pysyä poissa. Sattumalta muutama ihana näistä asuu melkein naapurissa, ja nyt ne odottaa että menisin heti huomenna leikkimään niiden kanssa.
En tiedä mikä mulla on, mutta lyhyessä ajassa oon tutustunut hirveän paljon uusiin ihmisiin ja joutunut jättämään ne lyhyen ajan jälkeen. Se oikeasti on hirveää, koska kiinnyn liian nopeasti ihmisiin. Irti päästäminen on vaikeaa. :( Aupair haastattelu osa 2 piti olla elokuun puolivälissä matkani jälkeen, mutta koska silloin sattui olemaan jääkiekkopeli jossa tanssin. Siinä alapuolella muuten kuva sieltä pelistä (okei, minusta siellä pelissä...) mutta niin, uutta haastattelu aikaa odotellessa... :)
Oon kyllä ruvennut miettimään muuten vaan tätä että onko aupparivuosi vielä yhtä idea kuin puolivuotta sitten. Ehkä mulla on liikaa ajateltavaa (yo kokeet alkaa ensiviikolla....) koska en hirveästi ole antanut ajatusta tälle asialle, eikä se juuri nyt innosta kovin syvästi. Sisko otti ja lähti, muutti opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja koira is all mine now. Moraalini ei anna myöten sitä seikkaa että koira annettaisiin pois sen takia. Jos jotain ottaa huolehtiakseen niin pitäisi se vastuu kantaa loppuunasti. Loppupeleissä oon valmis luopumaan mistä tahansa koirani takia, vaikka aina löydänkin toisen ratkaisun viedä muut asiat eteenpäin, mutta ongelman ydin on se ettei äiti ole innostunut pitämään vuotta tota yksinään. En ihmettele yhtään, mutta en tiedä minäkään tällä hetkellä mitä haluan. Opiskelujakaan en viittis keskeyttää välivuodella toisaalta, mutta toisaalta miksen. Ainoa mikä nyt on varmaa on se että parinviikon päästä täytän 18 !! ;) Tilasin jo synttärimekonkin ja se saapui luokseni tänään. Kellokin alkaa näyttää jo sitä luokkaa että torkahdan tän tekstin ääreen ennenpitkää...Ainiin, aloitin poliittisen uran!
Moikkamoi ja hei, ihanaa, uusia lukijoita!
M
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)